10.7.2009

Matkalla Norjaan osa 1



Ensimmäinen päivänä :


torstai 9.7 lähtöTapiolta klo 12.55 lämpöä 13,7°, pilvistä



Olimme saaneet pakattua tavarat kaikkiin neljään laukkuun kahdeksi viikoksi. Olimme tehneet matkatavaroiden minimointia. On otettava kaikki tarpeellinen mahdollisimman pieneen tilaan ja pitäisi vielä saada ne helposti käyttöön. On yritettävä miettiä helteet ja viimat sekä paremmat paikat ja leiriolosuhteet. Emme edes tiedä mihin oikein olemme menossa saatikka mihin joudumme.
Nyt harjoittelen vielä blogin kirjoittaminen tällä Acer Aspire miniläppärillä ja sekin on tosi minimalistista. Sormet eksyvät koko ajan vääriin paikkoihin ja silmiä saa siritellä nähdäkseen tekstiä. Läppäri rukka vai onko sittenkin minun hermot jotka joutuu kovaan koetukseen. Toinen huolen aiheeni on että tähän blogiin en pysty tällä koneella kovin muokkaamaan noita kuvia, toivottavasti kuitenkin hotellien laajakaistat pelaavat… Siistitään sitten blogia kotoa käsin..
Ensimmäinen etappimme torstaina oli Tapionkylä- Sinettä- Sonka- Ylitornio- Matarengi- Hedenäset- Haparanda- Tornio-Haparanda Cape East-hotelli. Kilometrejä tänne Haaparantaan tuli 180 km. Jarrutimme Songan raittilla moikataksemme pikku-Leeviä, jota Kaisa- mummu ja Katja-äiti työnsi vuorotellen vaunuissa .





Toisen kerran jarrutimme Lohijärven kohdalla porotokan takia, ruskeaa pomppivaa metsäkaurista en ennättänyt valokuvata.






Silmiäni kuivasi joten pysähdyimme sekä silmiä että kurkkua kostuttamaan Hedenäsetin kylän kivikahvilaan nimeltä- Stencafe, jossa nautimme savupororieskan ja viineripullan puoliksi kahvin ja teen kera. 100 SEK .Tarjottavat olivat perustavaraa, kahvi kuulemma maistui ruotsalaiselle… Katselimme kahvilan koruja, joita paikan isäntä oli hionut ja hopeasta taiteillut ja ne olivat kauniita ja niitä vois ostaa tuliaisiksi mahtuisivat jopa mopolaukkuunkin . Tarjoilu ja palvelu oli kaksikielistä ja ystävällistä . Annan paikalle 3,5 miseliinirengasta.






Tankkasimme Ikean vierestä ST1 – huoltamolta bensan hinta oli 12, 40 kr eli 1,10€ kolmekymmentä senttiä halvemmalla kuin Rovaniemellä.
Etsimme sitten apteekkia Torniosta laktaasit jäi matkasta ja sitten etsimme kirjakauppaa suomalaista lukemista piti saada. Siinä parkkipaikalla odotellessa ohi lentänyt räksä ruikkasi tietysti paskat Varaderon penkille.
Olimme varanneet etukäteen huoneet nettikuvauksen perusteella hotellista Cape East – eli Ruotsin itäisimmästä nurkkasta. Ja silmät ymmyrkäisinä katsoimme tätä kolhoosia. Aivan kuin parakkipytinkejä päällekkäin.

Katse itään päin!




Alueen sijainti on hieno ja päärakennus on vanhaa rakennuskantaa mutta nämä uudet hotellihuoneet on rakennettu kyllä omituisesti. Joku kuulemma sanonut tätä paikkaa Haaparannan uudeksi vankilarakennukseksi. Huoneet sijaitsi siis näissä kuvistakin luhtitaloissa ja tietenkin saimme huoneen ylimmästä kerroksesta. Eikä ollut hissiä, kerros kolme ruotsiksi joka Suomeksi tarkoittaa neljättä kerrosta! Ja kaikki neljä laukkua ylös.
Hotellihuone oli surkean epäkäytännöllisen pieni ja parakkimainen.



Meillä oli pikku köökki i ja hyvät astiat ja mahtava kirkkomaisema yli Torniojoen Suomen puolelle avautui ikkunasta. Sängyt olivat korkeat ja hyvät nukkua. Sängyille täydet pisteet, mutta toi vessa/ suihku. Miksi ihmeessä se peilikaappi oli asennettu niin ylös. että melkein 160 senttinen ei nähnyt peilistä kuin pelkän oman hiustupsunsa.!!!????





Joten hampaiden pesu ja naaman puhdistus täytyi taiteilla varpaillaan, jotta näki jotain peilistä. Höh! Onko muka kaikki ruotsalaiset kaksi metrisiä viikinkejä?




Hotellin ulkonäöstä miinus viisi miseliiniä. Hotellin henkilökunnan avuliaasta ja kohteliaasta palvelusta 4 miseliiniä mutta huoneesta vain 2 tosin näköala oli nelosen luokkaa. Täytyy sanoa että elämys tämäkin hotelliyö.

Kauaa ei hotellia kerinnyt kauhistella, sillä oli ennätettävä Sotaooppera-esitykseen. Ja tämä ulkoilmaooppera oli mahtava kulttuuripamaus-avaus reissullemme.









Tämä teatterikappale nousee yhdeksi parhaimmista esityksistä joita olen nähnyt. Kiitos Haaparannan serkulle, kun sait hommattua meille liput!!!




Bengt Pohjasen Sotaoopperan pääsanoma oli selkeä: sota on mieletön ja sodassa kärsijän osaan jäävät aina tavalliset ihmiset. ” Lapset jäävät kyynelten rajalle” . Puvustus oli huolellista työtä, samoin esiintyminen. Esiintyjät lauloivat hyvin, kun vielä ajattelee että suurin osa porukasta oli vapaaehtoisia amatöörejä. Kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä. Tuuli oli pohjoisessa, joten kävelystä kuumennut kroppani alkoi loppuajasta kaipailemaan hotellille jättämääni mopotakkia. Me pysyimme kuivina ja sain monta kuvaa näpsästyä - siellä sai kuvata.






Sitä tässä mietin – mietinköhän joskus liikaa… niin toinen upea teatterispektaali Oulun Teatriasta nousee myös korkeimmille sijoille oli Mikael Niemen kirjaan ”Musiikkia Vittulanjängältä”, hänkin on Pajalan-poikia kuten Bengt Pohjanen ja nämä kaksi ruotsalaista kirjailijaa eivät taida olla puheväleissä keskenään.


Vielä ennen yöpuulle menoa kävimme Ala carte-ravintolan viime minuuteilla jotain pientä syömässä. Eli söimme alkupalat Skagen Toast, eli toi katkarapu leipäset ja toinen oli joku Brucetta tai sinnepäin ja ai että olivat hyviä. Tarjoilu oli ystävällistä, asiantuntevaa ja ruuat erittäin maittavia. Täydet viisi miseliiniä a la carte ravintolalle.
Hotelliin näytti kuuluvan leirintä-alue ja siellä oli telttailijoita ja matkailuautoilla ja vaunuilla tulleita ja parkkipaikka oli illasta täynnä. Ulkona löytyi käyttöön uima-allas ja sauna-osasto, Eki nautti saunalöylyistä ja uintipyrähdyksestä vielä illan päätteeksi ihan yksin kun minä muotoilin tekstiä väsyneillä silmillä, jotka saisin lähettettyä huomenissa Doroteasta kuvien kera toivottavasti.

7.7.2009

Uimareissut Vietoselle

Tiistaina 30.6 ja keskiviikkona 1.7 ajeltiin uimaan Vietoselle. Mahtavat hellepäivät, toivottavasti ei ne kesän ainoat. Molempina päivinä ajomatkaksi tuli 100 km.





Uikkarit valmiiksi jalkaan ja sitten rannalla haarniskat veks ja järveen. Vietosen rantaan pääsee Mopolla aivan viereen. Ranta on matala ja siinä saa kahlata ja hytisten totutella veteen. Mutta nyt on sitten talviturkki heitetty tältä kesää.
Kokeilimme tällä kertaa Malesiasta tuotuja puuvillaisia sharonkeja (rantahuiveja) pyyhkeiden korvikkeina. Ja jippii se toimii… Nämä pyyhkeet menevät pieneen tilaan ja kuivaavat märän uimarin hyvin ja hetken tuulessa hulmutessa ne ovat kuivia. Suosittelen muillekin mopolla matkaaville.




Tässä rannassa ei ole juuri hyttysiä, koska se on niin avoin ja tuulen vire pitää ne loitolla. Kauniina päivinä rannalla tapaa toki muitakin ohikulkijoita uimassa ja aurinkoa ottamassa, mutta emme ole vielä kertaakaan nähneet muita moottoripyörällä uimaan ajelleita.



5.7.2009

Kesäkuun helteinen lauantai



lauantai, 27. kesäkuuta 2009

Tapiolta lähtö kohti Posiota ja Pentikin uutta galleriaa klo 11.45 lämpötila 24,30° C

Leinikit ja koiraputkien hörhelöt
metsäkurjenpolven lila
hahtuvapalloja niityillä
peruna taimella
-kesä näytti aaiivee-aikaa
Vanttauskosken ja Autin välissä pysähdys joen viereen energiajuomatauolle – olipa sokeritonta ja pahanmakuista. Eki sanoi, että tuossa oli muuten se ”fengsuipyörä” eli koristepyörä ja olikohan siellä joku museo auki – minä en ollut huomannut kumpaakaan. Käydään kurkkaamassa.
Löytyi vanha polkupyörä ja maitotonkka petuniakukkain ja kyltein”Museo auki” koristeltuna . Paikalla koiraa ulkoiluttava nuori mies ei tiennyt mitään viereisestä museosta. Joten jouduimme itse tutkimaan asian. Paikka on siis Juotaksen kylässä Vanttauskosken ja Autin välissä. Kaupungista päin tullessa oikealla puolen tietä on tonkka tienhaarassa jos museon hoitaja sattuu olemaan kotosalla. Ajetaan ylämäkeen kaartaen oikealle.

Juotaksen kylän pikkumuseo, harrastuspohjalta toimiva ja kesäisin toimiva, jota ylläpitivät äiti ja tytär Anneli Uusiautti ja Kati Juujärvi. Anneli on vielä työelämässä Keskussairaalassa ja piispittää vastasyntyneitä. Pihapiirissä oli piskuinen vanhoista hirsistä tehty pihamökki, jonne lähitienoon väki oli tuonut omia esineitään talon väen omien perintöesineiden lisäksi. Siellä oli valokuvia, koristeita ja käyttöesineitä minilettupannusta atraimeen, viinanpolttovälineisiin ja tussariin.




Minulle nostalgisia esineitä olivat ehjä Saimaa-tupakka-aski ja holkki sekä koululaisen käsityönä tehty rasia joulukorteista. Isäni poltti Saimaa-tupakkaa miltei viimeisiin elinvuosiinsa saakka. Muistan kotimme sinisen savun ja seiniin ja verhoihin tarttuneen ruskean tervan. Tuota nikotiinihuurua ja tervaa hengitin itsekin elämäni parikymmentä ensimmäistä vuotta ja muutettuani pois kotoa huomasin saavani astmakohtauksia tupakansavusta.



Toinen lapsuudenmuisto tuli mieleen joulukorttirasiasta. Museossa esillä ollut oli tehty vain yksinkertaisista korteista. Muistan kuinka itse olen tehnyt samaisen rasian koulun ensimmäisellä tai toisella luokalla. Kouluun piti tuoda vanhoja joulukortteja ja ne ommeltiin kuvapuolet ulospäin pareittain vastakkain ennen ompelemalla yhdistämistä rasiaksi. Vanhat joulukortit säästettiin silloin visusti ja vähän mietteliäästi taisi äitini minulle antaa kansakoulun käsityötunnille.



Kun vielä näin vanhat samanlaiset lastenvaunut, jotka saimme naapurista kun minulle syntyi pikkusisko. Muistan myös miten sitten saimme ne hajalle, kun naapurin tytön kanssa taisimme leikkiä itse niissä istumalla ja mäkeä laskemalla.


Kun vielä näin vanhat ravistuneen tahkon tulee itselle sellainen olo, että taidan olla itsekin jo ”museokamaa”. Muistaa niin elävästi sen pikkuisen lettipäisen tytön, jonka täytyi tulla pyörittämään kesken leikkien tahkoa isän kirvestä varten. Kipinät sinkoili ja tahkokivi kastui puisen altaan vedessä joka kierroksella. Voin siis sanoa että olen kiertänyt tahkoa… mutta olenpa kiertänyt paljon muutakin… tänäänkin sentään Rovaniemeltä Posiolle ja takaisin - moottoripyörällä.

Tähän Juotaksen kylämuseoon ei ole pääsymaksua ja nisukahvitkin kiehautettiin samaan hintaan. Jokainen voi laittaa jonkun kannatussumman kylämuseon kassaan. Museo on ollut auki kesäisin jo vuodesta -97 alkaen. Museon aukiolosta kertoo tuo tonkka tienlaidassa. Emäntä kutoo ja tekee pajutöitä ja piharakennuksessa löytyi pieni kirpputori ja käsityömyymälä niin omille kuin kyläläisten tuotteille. Mutta ostapa nyt mopon kyytiin jotain mattoa tai pajupalloa… Minä maksoin vaikkapa valokuvaamisesta. Ihastelin emännän vanhempien pientä pirttiä, ja kalosseja. ”Kaarlo, sinun kalossisi jäivät Riina Luhtanderin eteiseen…” muisteli Eki jotain laulua.
Juotaksen yksityinen kylämuseo saa minulta viisi miseliinirengasta, niin palvelusta, ystävällisyydestä, siisteydestään, rauhallisuudestaan ja maittavista nisukahveista sekä omasta olemuksestaan. Paikalla ei ollut ketään muita kuin me, joten tuntui siltä että piipahdimme mukavassa kyläpaikassa. Meidät vastaanotettiin käsipäivällä esittelemällä ja saateltiin matkaan vilkuttaen. Tämä on juuri näitä meidän etsimiä elämyspaikkoja.
eläkkeellä oleva Sonatiini-hevonen
Mitä ajatuksia tuli mieleen matkalla: No päässäni soi Carolan vanha biisi Rakastan – saavuthan… mutta myös eilisillan kovien penkkien Rovaniemen kirkkokonsertti. Kivinen kirkko kaikui kahden naislaulajan kirkkaissa ja puhtaissa sävellajeissa akustisesti. Kävimme kuuntelemassa Hiljaisuuden ääntä, Vox silentiin- lauluyhtyeen 1300-luvun kirkkolaulua. Nämä tutut moodisoinnut hellivät taas korviani ja mieltäni aivan kuin vuosia sitten, jolloin käytin yhtyeen musiikkia omaan parantavaan meditaatioon

Itseäni häiritsi konsertissa tuo pieni seikka huomatessani, että toinen laulajista oli minun yllätyksekseni hyllytetty Lapin Kansan päätoimittaja Johanna Korhonen. Illan konsertti oli hieno ja nautin siitä, eikä Alma Median sotkulla ja oikeusjutulla pitäisi olla mitään tekemistä tämän musiikin kanssa… Niin miksi asia tuli mieleen jo konsertissa? Onko minulla piiloasenteita jonka takia ihmettelyni ja kysymykseni nousivat mieleen konsertin aikana ja nyt jälkeenpäin? Toimiiko ihmisluonto näin? Sitäpä ennätin siinä takapenkillä pohtia…


Pentikin galleriasta


Pohdinhan minä eilen kuollutta Michel Jacksonia. Popin kuningas – ehkäpä. Minä en seurannut hänen suuren suosionsa aikana ulkomaista poppia enkä rokkia lainkaan. Muistan hänet 70-luvulta Jackson Five- yhtyeestä ja muistan että silloin nuorena minulla oli kuva tästä ryhmästä huoneeni seinällä. Siinä kaikilla viidellä mustalla pojalla (vai pitääkö sanoa Berlusconin sanoin hyvin ruskettuneilla pojilla) oli pyöreä afro-tukka. Ja nyt viimeiset vuodet olen vain säälinyt ressukkaa – hänellä on ollut koko ikänsä varmaan huono itsetunto ja kapinointia omaa syntyperäänsä vastaan. Saatikka kaikki nuo muut sotkut, oliko hän median, rahan ja kuuluisuuden uhri. Onnellisuuta ei taida löytää menestyksestä ja kuuluisuudesta ja suuruudesta.

Saavuimme Posiolle ja helteessä tutustuin Pentikin mäen posliini-kulttuuritarjontaan, eipä ollut täälläkään sisäänpääsymaksuja… Sitä älysin aivan kysyä tähän uuteen Anu Pentikin galleriaan tutustuessani. Tämähän on samalla myyntinäyttely. Upeita upeita tuotteita.
Tutustuin myös niin keramiikka-museoon, kahvila-museoon, kansainväliseen kahvikuppi-museoon ja Anu ja Topi Pentikin omaan kotimuseoon, jotka ovat myymälän yhteydessä. Löysin kuppi-museosta lapsuudesta tuttuja Arabian astioita, Pentikin vanhaa tuotantoa 70-luvulta sekä sen arvokkaan Unkarilaisen Herendin perhoskupin, jollaisesta olen kerran juonut teetä Herendin omassa kahvilassa.




Vaatetukseni osui tänään nappiin helteestä huolimatta. … minullahan oli nuo bambupitkikset ja t-paita ajopuvun alla (housuista olin ottanut vuoren pois). Takaboxissa kulki kätevät vaihtovaatteet: löysä pitkä hame ja pikkuballerinat. Vaatteiden vaihto onnistui tosi siististi keskellä lämmintä parkkipaikkaa tältä uusnuorelta 50+ . Kun olimme saaneet riisuttua ajopuvut päältä vauhdilla ennen kuin kuumeni liikaa tuli taas se kaipuu mistä löytäisi sellaisen teräsverkkovaijeri-lukkosysteemin, jonka sisälle voisi kaikki ajopuvut, kypärät lukita kiinni pyörään siksi hetkeksi kun poistuu vaikkapa nähtävyyksiä katsomaan. Tietääkö kukaan mistä sellaisen saisi? Olen etsinyt Rovaniemen kaikista liikkeistä tuloksetta, enkä löydä netistäkään! Lukija laita kommentti jos tiedät. No siitäpä Eki sai tekosyyn kun sanoi jäävänsä vartioimaan tavaroita. Hän ei ollut niin innostunut tästä paikasta … onkohan tämä sitä naisten kuppi ja kippo -valtakuntaa. No hän sai nauttia hellesäästä lepäilemällä varjossa.

Ruokapaikaksemme Posiolta löysimme Valintalon takaa Ravintola Peikonpesän ja siellä oli mahdollista tilata pizzaa, kebabia ja jotain sei-kalaa. Tilasin pizzan ja kebabin ja limsojen kera. Kebab oli liian suuri minun nälkääni ja vatsaani ja jälkeenpäin totesin, että tulipas syötyä liikaa. Kun siitä kotiinpäin ajelimme ruoka luuli joutuneensa kiertolaisen vatsaan ja alkoi nipistellä ja silmiä luppasemaan . Siis minun olisi pitänyt saada levätä ruuan päälle. Muistaspa ensi kerralla että yksi pizza puoliksi ja salaatti päälle olisi ollut järkevämpi valinta. Paikka ei kauneudellaan eikä maisemallaan ollut kovin viehättävä, eikä myöskään paikalla ollut mitään oheistarjontaa, eikä ollut kovin omaperäinen. Kukkiva soutuvene pihassa oli kyllä kaunis. Ruuat olivat runsaita ja hyviä, mietoja, palvelu ystävällistä ja kohteliasta ja nopeaa. Ravintola oli sisätiloiltaan siisti samoin vessat puhtoiset. Miinuksena tulee se, että muoviset ulkoterassipöydät olivat pyyhkimättä ja ruokailuvälineiden mukana tullut paperiservetti oli turhan pieni. Hinta pizza kolmella täytteellä ja kebab salaatilla limut lisäksi ja jälkiruuaksi kahvi tai tee teki hinnaksi 19€. Ei siis saanut mitään alennusta eikä ollut halpa lounasaika… Paikka saa 3 ja puoli miseliinirengasta ehkä neljä.


Peikonpesän muut terassiasiakkaat olivat iloisella juttutuulella ja kiinnostuneita mopostamme ja tarinaa riitti. Oli yksi ja toinenkin pariskunta jolla oli itselläkin prätkä - kotosalla, näet jutustelijat olivat tällä kertaa huolehtineet hyvin helteen vaatimasta nestetasapainosta!

Kotimatkalla bongasimme vielä kaksi puista valkoista ristiä Posion puolella. Toisessa luki Airi 30.6.97 ja toinen oli pienempi ja ilman nimeä. Matka on jäänyt sinäpäivänä kesken.




Toivotankin siksi turvallisia kilometrejä kaikille tiellä kulkijoille.




Meillä itsellämme on tapana toivottaa toisillemme turvallista matkaa joka kerta ennen uutta etappia; pussaamalla kypärien visiirit auki, mikä taitaa aiheuttaa silminnäkijöissä joko hilpeyttä tai vaivautuneisuutta. Että nuo vanhat kehtaavat – julkisesti!


Mieltä lämmittää myös se miten motoristit tervehtivät toisiaan matkan päällä ja aina kun lähdetään ajoon juttutuokiolta, nuo toivotukset sanotaan tuntemattomillekin, turvallisia kilometrejä, hyvää matkaa. Me jokainen tiellä kulkija tarvitaan näitä toivotuksia jokaisella aivan pienelläkin matkalla.

Tämän matkan ajan oli helle parhaimmillaan 25- 30 välillä. Tällä säällä vaatetuspuolella bambupitkikset olivat ihan oivallinen valinta, t-paita alle ja takki vuoren kanssa meni myös hyvin, kun muistin huolehtia että ilma pääsi kiertämään. Kaulassani huiski silkkihuivi kaulan suojana ja kypärämyssynkin pidin päässä. Saappaat oli liian kuumat, onneksi oli vaihtosukat. Saappaissakin saisi olla jotain tuuletussysteemiä… no seuraavalla sadesäällä samat saappaat täytyisi pitää vesi ja kylmyys myös ulkona…



Päivän saldo oli tuhansia mäkäriä ja itikoita tuulilasissa ja keulassa liiskana sekä mittarissa 330 km. Kotona olimme puoli kahdeksan ja lämpöä kotimittarissa 24°C . Mukava reissu ja tarkeni hyvin.